Vajosuon vaellus, tuo v****maisuuden multihuipentuma.

Oltiin kanssa tepastelemassa Vajosuon vaellus 6.1.2012.
Matkaa tuli kutakuinkin 32km ja aikaa meni hiukan alta 11 tuntia.

Laavu, jossa lukee enteellisesti Vajosuon vaellus.

Päivä alkoi enteellisesti sillä, että kaikki meni päin vittua. Heräsin 0600 siihen että herätyskellosta on patterit loppu ja kippasin aamiaiseni lattialle. Taisteltuani tavarat päälle suuntasin kohti sovittua tapaamispaikkaa, kun Henri soittaa ja ilmoittaa, että auton ovet on jäätyny kiinni. Lopetettuani puhelun ohi ajanut auto pakittaa, pysähtyy, avaa ikkunan ja kuljettaja kysyy "voinko ma autta? puhua hoono soomi, mutta jos tarvii kyyti ni pääse". Näistä merkeistä tavallinen jantteri jo ymmärtäisi lopettaa, mutta kiitos lukuisten putoamisten, lyöntien ja runsaan alkoholinkäytön ei mielessä käynytkään keskeyttäminen.

Vastoin kaikkia olettamuksiani saavuimme ilman kolaria tai muita haavereita Kurjenrahkan luonnonpuiston pohjoisimpaan kärkeen, Kuhankuonoon, josta aloitimme eeppisen retkemme.
Kävelimme Kuhankuonon rajakivelle jossa 8 ympäröivää kuntaa fuusioituu.  Käännyimme kohti länttä ja aloitimme kierroksen. Vaikka reitti ei olekkaan talviulkoilureitti, se vaikutti aina rajakivelle asti hyvin hoidetulta.

Karu totuus ilmeni muutaman sadan metrin päässä rajakiveltä. Pitkospuut olivat paikoin poikki, paikoin puoli metriä veden alla ja osa puuttui kokonaan. Sirpaloiduin sijoilleni, itkin ja soitin kotiin.

Oikealla olevassa kuvassa olevassa kyltissä lukee " Kuhankuono xxx m". Ja kyllä, siellä jossain jään ja pimeän energian alla on pitkospuut.

Aikamme taisteltuamme puuttuvien ja uponneiden pitkospuiden kanssa selvisimme toiselle puolelle suokeidasta.
Maasto vietti hiukan ylöspäin, ja reittimme kääntyi kohti länttä. Kuivasta maastosta ilahtuneena nostimme hiukan kävelynopeuttamme, joka johti väjäämättömään väsähdykseen ja kipeisiin jalkoihin. Suomalainen nuori ei vain pysty.

Matkamme jatkui edelleen kohti länttä, ja Pukkipaloa.
Pukkipalolla matkantekoa helpottamaan ilmestyivät reittiopasteet, joita ilman pienet jonnet eksyisivät pimeään metsään kuolemaan. Lisäksi matkantekoa helpotti väliaikaisesti aurinko, joka nousi noin klo 0930.

Joku ihme jonne pitkospuilla.

Pukkipalon hellän kallioisen ja tukevan maaston hyvästeltyämme lähdimme etelään, kohti Asolampea ja sen soista ja anteeksiantamatonta maastoa.   Tätä vaihetta matkastamme dominoi kaatuneet puut, joita oli ihan joka helvetin paikassa.  Henkilökohtaisesti ei muuta kuin riipaissut syvältä punavihreästä sielusta katsella kuolleita puita, mutta Asolammella asuvia/mökkeileviä saattaa kyllä vituttaa.

Trees. To me they are just matches in waiting.

Pelleilimme aikamme Asolammen korvilla, siirryimme Saksalaan, jonka pellot eksyttävät kovimmankin eräjorman. Pelloilta seurasimme lounaaseen viettävää polkua, jonka piti viedä meidät Hiidenkivelle. Kylttejä tuli vastaan runsaasti, mutta itse kiveä emme koskaan nähneet. Ilmeisesti metsän trolli halusi kiusata meitä.


Saavutimme matkamme puolivälin , eli Vajosuon laavun kolmen aikaan iltapäivällä. Tiesimme ennakkoon, että laavulla on nuotiopaikka, mutta emme osanneet aavistaa sieltä löytyvien paikallisten tyhmyyttä. Seuraava dialogi käytiin paikallisen miehen ja hänen velivaimoserkkunsa kanssa.

Minä : Morjes, mistä tuutte?

Manbearpig #1: Turusta tullaan.

Minä: Jaa. Mitä reittiä pitkin tulitte?

Manpigbear #2: Ysitietä.

Minä: ....... I don't want to live on this planet anymore.

Söimme ruhtinaallisen päivällisen ja jatkoimme matkaa takaisin kohti pohjoista ja rajakiveä.
Koko tauon ajan teki mieli vaihtaa suolla kastuneet sukat kuiviin, mutta koska olen luita ja ytimiäni myöten laiska jonne, päätin lykätä operaatiota myöhempään. Päätös palkitsi minut heti, koska heti taukopaikalta lähdettyämme jouduimme kahlaamaan suokeitaan yli.


Matka jatkui, ja päädyimmekin pian Töykkälän alueelle ja aloitimme samalla reissun suurimman suoalueen ylityksen. Normaalioloissa tämä ei olisi edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta koska 70% aikaisemmista pitkospuista oli lähinnä perseestä, pelkäsimme tulevia kilometrejä, jotka saattoivat pahimmillaan olla kahluuta.

Suo on paras. Ja vesi.

Pakanajumalat hymyilivät meille, sillä pitkospuut olivat jäätyneet kiinni toisiinsa ja olivat täten pinnalla sekä kuivia. Lähes riemusta loikkien suoritimme pisimmän yhtäjaksoisen siirtymisemme aina eteläisimmästä reunasta itäisimpään, eli Töykkälästä Koivusaareen.

Koivusaareen päästyämme aurinko oli jo laskenut ja ympäristö muuttunut täysin pimeäksi.  Tämä vaikeutti kulkua varsinkin metsässä, jonne kuu ei valaissut. Lisäksi osa reittiopasteista oli hävinnyt kosmiseen ulottuvuuteen kaikkien kaatuneiden puiden kanssa, joten matkanteko hidastui paikoin ihan jäätävästi.

Hiukan yli yhdeksän ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen saavuttiin Kuhankuonon alueelle. Reittimerkkejä ilmestyi kolminkertainen määrä kun polkumme yhtyi kaikille selkärangattomille isäm-maan puollustajille tarkoitettujen lyhyiden reittien kanssa. Juuri kun kuvittelimme olevamme KUIVILLA, suo heitti eteemme loppuvastuksen.

800 metriä kahlausta jääkylmässä vedessä. Aivan liikaa juuri napanuoransa katkaisseelle 20-vuotiaalle jonnelle.

Aiheesta ei enempää. Selvittiin elossa ja täysin märkinä takaisin autolle ja yllätyttiin iloisesti kun ovet oli jäätyny kiinni.


Lähiaikoina ollaan menossa parille lyhyelle reissulle. Kysykää jos kinostaa lähteä mukaan.


Kuvia of epic variety, mutta eivät kerronnallisista syistä sopineet tarinaan.

Vuoden ensimmäinen reissu.

Suoritetaan uskomattoman eeppinen reissu Kurjenrahkan luonnonpuistoon viikon loppupuolella, todennäköisesti perjantaina. Mukaan pääsee kysymällä.

Reitti: Vajosuon vaellus, pituus n.30km.



Infoa tms. saa kommentoimalla / ottamalla yhteyttä vaikka naamakirjassa.