Vajosuon vaellus, tuo v****maisuuden multihuipentuma.

Oltiin kanssa tepastelemassa Vajosuon vaellus 6.1.2012.
Matkaa tuli kutakuinkin 32km ja aikaa meni hiukan alta 11 tuntia.

Laavu, jossa lukee enteellisesti Vajosuon vaellus.

Päivä alkoi enteellisesti sillä, että kaikki meni päin vittua. Heräsin 0600 siihen että herätyskellosta on patterit loppu ja kippasin aamiaiseni lattialle. Taisteltuani tavarat päälle suuntasin kohti sovittua tapaamispaikkaa, kun Henri soittaa ja ilmoittaa, että auton ovet on jäätyny kiinni. Lopetettuani puhelun ohi ajanut auto pakittaa, pysähtyy, avaa ikkunan ja kuljettaja kysyy "voinko ma autta? puhua hoono soomi, mutta jos tarvii kyyti ni pääse". Näistä merkeistä tavallinen jantteri jo ymmärtäisi lopettaa, mutta kiitos lukuisten putoamisten, lyöntien ja runsaan alkoholinkäytön ei mielessä käynytkään keskeyttäminen.

Vastoin kaikkia olettamuksiani saavuimme ilman kolaria tai muita haavereita Kurjenrahkan luonnonpuiston pohjoisimpaan kärkeen, Kuhankuonoon, josta aloitimme eeppisen retkemme.
Kävelimme Kuhankuonon rajakivelle jossa 8 ympäröivää kuntaa fuusioituu.  Käännyimme kohti länttä ja aloitimme kierroksen. Vaikka reitti ei olekkaan talviulkoilureitti, se vaikutti aina rajakivelle asti hyvin hoidetulta.

Karu totuus ilmeni muutaman sadan metrin päässä rajakiveltä. Pitkospuut olivat paikoin poikki, paikoin puoli metriä veden alla ja osa puuttui kokonaan. Sirpaloiduin sijoilleni, itkin ja soitin kotiin.

Oikealla olevassa kuvassa olevassa kyltissä lukee " Kuhankuono xxx m". Ja kyllä, siellä jossain jään ja pimeän energian alla on pitkospuut.

Aikamme taisteltuamme puuttuvien ja uponneiden pitkospuiden kanssa selvisimme toiselle puolelle suokeidasta.
Maasto vietti hiukan ylöspäin, ja reittimme kääntyi kohti länttä. Kuivasta maastosta ilahtuneena nostimme hiukan kävelynopeuttamme, joka johti väjäämättömään väsähdykseen ja kipeisiin jalkoihin. Suomalainen nuori ei vain pysty.

Matkamme jatkui edelleen kohti länttä, ja Pukkipaloa.
Pukkipalolla matkantekoa helpottamaan ilmestyivät reittiopasteet, joita ilman pienet jonnet eksyisivät pimeään metsään kuolemaan. Lisäksi matkantekoa helpotti väliaikaisesti aurinko, joka nousi noin klo 0930.

Joku ihme jonne pitkospuilla.

Pukkipalon hellän kallioisen ja tukevan maaston hyvästeltyämme lähdimme etelään, kohti Asolampea ja sen soista ja anteeksiantamatonta maastoa.   Tätä vaihetta matkastamme dominoi kaatuneet puut, joita oli ihan joka helvetin paikassa.  Henkilökohtaisesti ei muuta kuin riipaissut syvältä punavihreästä sielusta katsella kuolleita puita, mutta Asolammella asuvia/mökkeileviä saattaa kyllä vituttaa.

Trees. To me they are just matches in waiting.

Pelleilimme aikamme Asolammen korvilla, siirryimme Saksalaan, jonka pellot eksyttävät kovimmankin eräjorman. Pelloilta seurasimme lounaaseen viettävää polkua, jonka piti viedä meidät Hiidenkivelle. Kylttejä tuli vastaan runsaasti, mutta itse kiveä emme koskaan nähneet. Ilmeisesti metsän trolli halusi kiusata meitä.


Saavutimme matkamme puolivälin , eli Vajosuon laavun kolmen aikaan iltapäivällä. Tiesimme ennakkoon, että laavulla on nuotiopaikka, mutta emme osanneet aavistaa sieltä löytyvien paikallisten tyhmyyttä. Seuraava dialogi käytiin paikallisen miehen ja hänen velivaimoserkkunsa kanssa.

Minä : Morjes, mistä tuutte?

Manbearpig #1: Turusta tullaan.

Minä: Jaa. Mitä reittiä pitkin tulitte?

Manpigbear #2: Ysitietä.

Minä: ....... I don't want to live on this planet anymore.

Söimme ruhtinaallisen päivällisen ja jatkoimme matkaa takaisin kohti pohjoista ja rajakiveä.
Koko tauon ajan teki mieli vaihtaa suolla kastuneet sukat kuiviin, mutta koska olen luita ja ytimiäni myöten laiska jonne, päätin lykätä operaatiota myöhempään. Päätös palkitsi minut heti, koska heti taukopaikalta lähdettyämme jouduimme kahlaamaan suokeitaan yli.


Matka jatkui, ja päädyimmekin pian Töykkälän alueelle ja aloitimme samalla reissun suurimman suoalueen ylityksen. Normaalioloissa tämä ei olisi edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta koska 70% aikaisemmista pitkospuista oli lähinnä perseestä, pelkäsimme tulevia kilometrejä, jotka saattoivat pahimmillaan olla kahluuta.

Suo on paras. Ja vesi.

Pakanajumalat hymyilivät meille, sillä pitkospuut olivat jäätyneet kiinni toisiinsa ja olivat täten pinnalla sekä kuivia. Lähes riemusta loikkien suoritimme pisimmän yhtäjaksoisen siirtymisemme aina eteläisimmästä reunasta itäisimpään, eli Töykkälästä Koivusaareen.

Koivusaareen päästyämme aurinko oli jo laskenut ja ympäristö muuttunut täysin pimeäksi.  Tämä vaikeutti kulkua varsinkin metsässä, jonne kuu ei valaissut. Lisäksi osa reittiopasteista oli hävinnyt kosmiseen ulottuvuuteen kaikkien kaatuneiden puiden kanssa, joten matkanteko hidastui paikoin ihan jäätävästi.

Hiukan yli yhdeksän ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen saavuttiin Kuhankuonon alueelle. Reittimerkkejä ilmestyi kolminkertainen määrä kun polkumme yhtyi kaikille selkärangattomille isäm-maan puollustajille tarkoitettujen lyhyiden reittien kanssa. Juuri kun kuvittelimme olevamme KUIVILLA, suo heitti eteemme loppuvastuksen.

800 metriä kahlausta jääkylmässä vedessä. Aivan liikaa juuri napanuoransa katkaisseelle 20-vuotiaalle jonnelle.

Aiheesta ei enempää. Selvittiin elossa ja täysin märkinä takaisin autolle ja yllätyttiin iloisesti kun ovet oli jäätyny kiinni.


Lähiaikoina ollaan menossa parille lyhyelle reissulle. Kysykää jos kinostaa lähteä mukaan.


Kuvia of epic variety, mutta eivät kerronnallisista syistä sopineet tarinaan.

Rikkaita, ruhoja ja soita.

Suoritettiin joskus kauan sitten , 8.12.11,  marssi Kuusiston linnanrauniolle, aivan kuten uhottiinkin.
Edeltävänä iltana varmisteltiin eri sääprofeetoilta ja varajumalilta, ettei vaan sataisi vettä, ja kerrankin voi todeta, ettei sitä vettä tullutkaan. Tarkemmin ajateltuna sitä kuitenkin tuli kerran, mutta tämä tapahtui Kuusiston soilla, joissa eivät tämän universumin lait ole voimassa, ainakaan ojittamisen suhteen. Tästä lisää myöhemmin.


Lähdettiin klo 1000 liikkeelle. Suunnistimme tiemme kohti Pyhän Katariinan tietä, jolta olisi tarkoitus eksyä Papinholmaan ja sieltä sillan yli Kuusistoon.
.
Kuljimme hyvän matkaa ihmisasutuksen kupeessa, aina Kaarinan rajalle saakka, josta suuntasimme kohti etelää ja merta. Aikamme samoiltuamme totesimme, että olemme oikealla kurssilla, mutta maasto ei mahdollista pääsyä veden äärelle. Suoritettuamme muutaman taktisen pellon ylityksen löysimme itsemme keskeltä rikkaiden asutusta. Itsellähän ei parempiosaisia mopoautoilijoita kasvattavia pamppuja, tai heidän kymmeniä jalkavaimojaan kohtaan ole mitään kaunaa, JOS niillä ei ole omaa henkilökohtaista tenniskenttää ja kahden neliökilometrin tonttia.

Ilmeni, että Kaarinan metsissä on mahdotonta samoilla. Kuljettuasi sata metriä metsässä löydät itsesi jonkun porvarin etupihalta.

Saavuimme Hovirinnan vierasvenesataman kautta koukaten Papinholmaan, jossa siirryimme tuohon pahuuden synkkään kehtoon, joka myös Kuusistona tunnetaan.

Kuusistosta tarvitsee tietää muutama asia.
1. Sen asukkaat kompensoivat omia puutteitaan kaivamalla saatanan leveitä ojia.
2. Niitä ojia on ihan joka paikassa.

Oltiin ehditty hajota Kuusiston porvaritontteihin ja liian pitkiin teihin ehkä 15 minuuttia, kun tuli ensimmäinen häiritsevä tekijä vastaan.
Päätettiin oikaista pois tieltä ja kulkea peltoalueen läpi kohti itää. Siinä lähestyttäessä peltoa alkoi edessä näkyä jos jonkinmoisia näkyjä. Paikalliset kusenpolttamat juopot/ muut isännät olivat ilmeisesti todistelleet toisilleen miehuuttaan, sillä pellolta löytyi  n.10 ruhoa, kaljapulloja ja winchesterin hylsyjä. Hienointa tässä laittomuudessa oli se, että nämä sukurutsaamisen lopputuotteet eivät olleet edes vaivautuneet korjaamaan jälkiään vaan olivat jättäneet ruhot ja hylsyt lojumaan maahan.

Hetken ihmeteltyämme jatkoimme matkaa kohti linnanraunioita.

Seuraava ongelma ilmeni hyvinkin pian. Noin 5 minuutin kulkemisen jälkeen törmäsimme helvetin leveisiin ojiin ja suoalueeseen. Kulutimme lähes kaksi tuntia hyppien erilaisten lammikoiden ja ojien yli.

Laittoman leveä oja.  

Selvittiin kuin selvittiinkin ulos suolta, ja vaikka kengät, sukat ja housut olikin tuhannen märkinä, oli motivaatio vielä kohdillaan. Edessä oli 7-8 kilometriä peltoa, metsää ja asfalttia.

Alkuun olin helpottunut ja tyytyväinen, olihan edessä helppoa (ja kuivaa) maastoa. Tunnin kävelyn jälkeen rupesi jo kaipaamaan jotain muuta maastoa. Jäätynyt mutapelto on ihan mukavan jämäkkää maastoa kävellä, mutta se käy hyvin nopeasti hyvin tylsäksi.

Jatkettiin sinnikkäästi kohti itää, ja vaikka oltiinkin jo kaukana äidistä, tietokoneesta ja muista jonneista, oli mieli vieläkin iloinen. Aurinko alkoi vetäytyä jo sinne jonnekkin länteen, ja ympäristö hämärtyi kokoajan. Myös valaistuksen määrä laski.

Yön ampumaetäisyyksiä lyhentävä pimeys laskeutui yllemme kun  saavuimme linnanraunioille.
Kuusiston piispanlinna toimi suojapaikkana katolilaisille pappismiehille aina uskonpuhdistukseen asti.
Nykyään se on linnan muotoinen läjä kiviä ja holvikaaria eikä suojaa ketään. Söimme eväämme, soitimme kotiin (minne oli jo hirveä ikävä) ja lähdimme takaisin päin, tällä kertaa pitkin asfalttitietä.

PS.

Tämän tekstin kirjoittamiseen meni aivan hävyttömän kauan aikaa.
Syy: ei kinostanu
Selitys: Varustelekasta ei vieläkään saa kiinnostuskiikareita. Kirjoitan arvostelun heti kun ne ilmestyvät hyllyyn.

Metsäväkivaltaa, facepalmausta ja valmisteluja.

Lähdin tänä aamuna 0900 (huomaa militantti kellonaikojen ilmoitus, ilman ":" tai ".")
kohti tuota agressiivisten eläinten ja tyhmien ihmisten kehtoa, Vaarniemeä.  Ulkoilman lämpötila oli jotain -1.5 luokkaa. Foreca oli luvannut sateita vasta huomiselle, ja koska suomalainen pullamössösukupolvi sulaa sateessa, päätin varmistaa toiselta sääsivustolta, että on turvallista liikkua tänään. Ei mitään ennen klo 20:00, pelkkää luksuskeliä. Sehän passaa.

Perus kävelyt asuinalueiden laitoja pitkin, tuottaen niin paljon julkista pahennusta kuin suinkin pystyy. Lopulta saavuin erämaan reunalle- eli alueelle jossa ei ehkä kilometrin säteellä asu ketään.

Viime kerrasta viisastuneena etsin tien/polun pellon ylittämiseen.

Ensimmäinen, ja kuvassakin hyvin esillä oleva metsäkaistale piti sisällään jonkin juonen. Maahan oli ladottu kymmenittäin porkkanoita.  Kyhjöttäessäni ojan pohjalla suojassa, odottaen IED:n räjähdystä, juolahti ahtaaseen mieleeni mahdollisuus siitä, että paikalliset ituhipit ovat käyneet antamassa uhrilahjan metsälle, tai muuten vaan tuoneet ruokaa elukoille. Koska räjähdystä ei kuulunut eikä tuntunut, eikä lähistöllä ollut:

C-IED - Carrot IED

• kuolleita eläimiä
• räjähdysjälkiä maassa tai puissa
• merkintöjä
• kaivettua maata
• ansalankoja
• oudosti käyttäytyviä paikallisia
• miinakarttoja
• tehtyjä kivikasoja, keppimerkintöjä ja/tai raivattua ampuma-alaa
• kuljetuspakkauksia
• miinojen osia
• piirroksia maassa

Päätin, että on turvallista nousta ylös ja jatkaa matkaa. Kuinka väärässä olinkaan.

Jatkoin matkaani vielä seuraavan pellon halki, ja saavuin suuremman metsäalueen reunalle. Kangasmetsä vaikutti uniselta ja juhlallisen hiljaiselta, ainakin jos sulkee hälytysajoneuvon,koiran,veneen ja kaivinkoneen äänet pois mielestään.
Metsässä on mukavaa kävellä pienillä pakkasilla. Suurin osa mielipahaa aiheuttavasta kuravedestä on jäässä ja koiraansa vapaana pitävät idiootit ovat kotonaan.

Saavuin yllättävänkin jyrkälle kalliolle. Ikävä kyllä saavuin sen juurelle, en laelle. Jostain syystä pinnasta jäätyneen, jyrkän ja osittain lumi/loska/kakkapeitteen alla olevan kallion kiipeäminen tuntui mahtavalta idealta.




Kiipeiltyäni aikani pääsin kuin pääsinkin kallion laelle. Adrenaliinin kuohuessa korvissani äskeisen urotyön jäljiltä meinasin olla kuulematta läheisestä puusta kaikuvaa nakutusta. Itseasiassa tarkastin ensin ettei ääni kuulu varusteistani, ja vasta tämän jälkeen huomasin äänen johtuvan puussa masokismia harrastavasta, luontoäidin omasta facepalmaajasta, palokärjestä. Ehdin ihmetellä lintua kokonaisen minuutin ennen kuin se lensi tiehensä.

Seuraavana oli vuorossa matkan keskivaiheen etappi, kohteena meren ranta. Kohtasin ensimmäisen haasteen heti Vaarniemenkallion jälkeen. Torppalan juntit on kaivaneet jo aikaa sitten kuolleille pelloilleen laittoman leveät ojat! Eikä vielä mitään, mutta ojasta sojotti jotain tuntematonta, puun kaltaista, mutta huokoisempaa ainetta, jonka päästä irtosi puuvillaa! Ajatella jos ne afrikassa tietäisi tästä.

Koska oja oli niin leveä, käytin MacGyverilta oppimaani kikkaa:
Heitin repun ensin ojan toiselle puolelle, ja hyppäsin itse perässä. Temppu onnistui yli odotusten, kun otetaan huomioon ettei käytössä ollut edes henkaria!

Siellä se reppu nyt sitten on....STNA!

Olin jo lähes meren rannalla, kun korviini kantautui kaukainen joen tai puron lotina. Lähdin seuraamaan ääntä sen alkulähteille ja törmäsin varsinais-suomen suurimpaan vesiputoukseen.

Päätin seurata puroa sen "yläjuoksulle". Kuljettuani hyvän matkaa pitkin rämeikköä alkoi vastaan tulla asutusta ja rumia ihmisiä. Tein taktisen vetääntymisen takaisin lähtöpaikalle jossa suunnittelin seuraavan siirron.

Meren rannalle päästäkseni olisi joko kierrettävä iso lenkki tai oikaistava muutaman yksityisen pihamaan poikki. Koska muutama sata vuotta keskenään naineita siskoja,veljiä ja serkkuja voi tuottaa hyvinkin väkivaltaista jälkikasvua päätin paeta takaisin tulosuuntaan, kohti viime kirjoitelmassakin esille tullutta Vaarniemen näkötornia.
                                         

Saavuttuani näkötornille lievästä uupumuksesta traumatisoituneena ja väsyneenä päätin ottaa termospullon esiin, keventää varustusta ja hengähtää. Tuskin ehdin kahvia terästää, kun taivaalta alkoi tulla räntää. Kokosin tarvikkeet nopeasti kasaan ja lähdin pikamarssia kohti kotia.

Kotiovella olin täysin märkä, ja taktisinkin tavara oli päästänyt kosteuden läpi. Siunasin jokaista Forecan työntekijää oikein olan takaa, ja painelin kuivattelemaan.

Illemmalla, noin luokkaa klo 17:00 , vastaanotin Varustelekan lähetyksen. Tavaraa tuli aika hulluna, mutta näin jälkikäteen mietittynä ei yhtään enempää kuin mitä tuli tilattua. Huomenna kahden miehen partio suunnistaa varusteurheilemaan Kuusistoon, edessä on kutakuinkin 35 kilometrin marssi.
Lisää tästä farssista jahka sieltä selvitään kotiin.

Lopuksi lisää epäonnistuneita kuvia, jotka eivät kerronnallisista syistä sopineet tekstiin.

Toiselta metsäkaistaleelta.