Katteettomia lupauksia ja tulentekoa

Tämä tarina saattaa jäädä hiukan lyhyeksi, johtuen kirjoittajan kyvyttömyydestä käyttää alkoholia kohtuudella. Asiaan vaikuttaa myös tulevan joulunajan vaelluksen suunnittelu. Reissu tehdään Kurjenrahkan luonnonpuistoon, kesto 2 päivää ja 2 yötä ellei toisin sovita. Jos kiinnostaa, kysy lisää.

Asiaan!

15.12. kaksi enemmän tai vähemmän sekaisin olevaa henkilöä marssi kohti Vaarniemeä, tuota ikuisen sunnuntain kaupunginosaa. Toisella oli mielessä epämääräisten, etukäteen miettimättä jääneiden selviytymistaitojen harjoittelu ennen yön tuloa ja katteettomien lupausten pitämättä jättäminen (ks. edellinen postaus). Toinen todennäköisesti mietti mihin, ja miksi helvetissä on lupautunut mukaan.

Koska aikaa ja motivaatiota oli talvesta johtuen oletettua vähemmän, joudun keskittymään tässä tekstissä selvitymistaitojen osalta vain tulentekoon yleisesti ja talviolosuhteissa. Lisäksi tekstistä olisi tullut liian pitkä, enkä olisi voinut enää jatkossa päteä millään.

Saavuimme Vaarniemin laavulle n. 1930. Jonnea äidillisellä rakkaudella ohjaava ja lämmittävä aurinko oli jo aikaa sitten laskenut, mutta kaupungista säteilevä valosaaste valaisi metsää kohtuullisesti ja näin ollen valaistus ei ollut ongelma ja pimeässä ei tarvinnut tehdä mitään. Jostain kumman syystä ihminen kuitenkin haluaa valoa ympärilleen, ja houkutus laittaa otsalamppu tms. päälle kasvaa heti, kun jotain pitäisi tehdä.


                           Mieti kuitenkin alla olevia lausahduksia ennen kuin laitat valon päälle.

-Pääosalla ihmisistä on hyvä pimeänäkö, mutta sen kehittymiseen menee hetki aikaa. Jos sinulla ei ole aikaa odotella 15-20 minuuttia pimeänäön kehittymistä, käytä valoa.

- Pimeänäöllä näet "ihan ok"- tasoisesti kaikkialle. Valolla näet hyvin vain yhteen kohtaan ja muualle et ollenkaan.

- Valo paljastaa jonnen nälkäisille metsän eläimille.

- Siirtymisten aikana valoa ei kannata käyttää ollenkaan. Vaelluksella nukut pääosan pimeästä ajasta, eikä tuntemattomassa maastossa kannata liikkua pimeällä edes valon kanssa, ellei ole aivan ehdoton pakko. Ja nuortahan ei tunnetusti saa pakottaa mihinkään.

- VALOTIKUT. Erinomaisia reitin, esineiden, leiripaikan ja henkilöiden merkkaamiseen luonnossa ilman pelkoa pimeänäön menettämisestä.

Tulentekoon:
Ihmiselle tuulisella talvisäällä tulenteko on hiukan haasteellista. Kaartinjääkärille, jonnelle ja apinalle tulenteko tuulisessa talviolosuhteissa on aivan helvetin haasteellista vaatien vähintään kolmea puhelua sosiaalikuraattorille ja kaiken toivon heittämistä, kun välitöntä onnistumista ei tapahdu.

Itse aloitan tulenteon minimoimalla tuulen ja mahdollisen sateen vaikutuksen. Tämän voi tehdä talvella huomattavasti kesää helpommin tamppaamalla lunta tiiviiksi ringiksi nuotiopaikan ympärille. Jos lunta ei ole saatavilla, tai se paleltaa pikku kätösiä liikaa, voi tuulen vaikutusta vähentää pinoamalla risut tai halot kehäksi nuotion ympärille. Halot myös sulavat/lämpiävät, kun niillä suojaa nuotiota. Muista, että puun kuivuus vaikuttaa sen tuottamaan lämpöarvoon.

Tuulen, sateen tai muiden jonneja metsästä karkottavien inhottavuuksien vaikutuksen minimoinnin jälkeen olisi syytä raapia jostain sytykkeitä. Metsässä ei kasva luonnonvaraisena sanomalehteä. Mies, jonne tai nainen, joka käyttää aina paperia tulentekoon on korviaan myöten kusessa, kun paperit kastuvat tai unohtuvat kotiin. Olen kokenut parhaaksi ja helpoimmaksi ratkaisuksi kiehisten käytön.

Kiehinen = Ohut suikale puuta, jonka voi jättää ohueen halkoon kiinni (ks. kuva) tai irroittaa halosta ja käyttää sellaisenaan.

Ilman copyrightia netistä varastettu kuva kiehisistä.

Kiehinen syttyy hyvin märkänäkin ja kovassa tuulessa. Tuulisella säällä kannattaa muistaa, että kaikki palaa kovemmalla teholla ja lujempaa (myös jonnen hermot), joten kiehinen ei välttämättä ehdi sytyttää muita nuotion aineksia. Ratkaisu: Paljon kiehisiä ja parempi eristys tuulelta jos mahdollista.

Eräilynharrasteen alkutaipaleella olin hiukan hukassa eri nuotiomallien kanssa. TV:stä tuttu "kuoppa maahan, pirusti puuta ja bensaa päälle"- malli ei tuntunut kovin fiksulta vaihtoehdolta. Onneksi muutama tuttu eränkävijä osasi suositella viuhkanuotiota.

Viuhkanuotio onkin erinomainen nuotiomalli silloin, kun tulet täytyy saada aikaiseksi vähän haastavammassa ympäristössä, tai jos nuotion tekijä on korrektisti sanottuna pedagogisesti ja älyllisesti haasteellinen ihminen. Alla linkki hiukan tyhmästi nimettyyn sivuun, jossa on täyttä asiaa erilaisista nuotiotyypeistä.

                                                Nuotiomalleja uusavuttomille


Nuotion rakentaminen yksinkertaistettuna yksinkertaisille:

1. Tuulen/sateensuoja.
2. Lisää sytykkeet (tuohet, kiehiset yms.)
3. Tarkista, ettei sytykkeitä ole pakattu liian tiiviiksi ( ilman pääsy estyy ja jonnehan tietää, että tuli tarvitsee alkoholia, ilmaa, vettä ja materiaalia)
4. Lisää sytykkeiden päälle yksi tai kaksi pientä puuta (ota mallia yllä olevasta kuvasta).
5. Sytytä.
6. Toivo.
7. Yritä uudelleen.

Kun nuotio syttyy, älä innostu ja tapa liekkiä lisäämällä liikaa puuta. Talvella edellä mainitun tärkeys korostuu, sillä puut ovat pääsääntöisesti jäässä ja lumessa. Juuri syttynyt nuotio vaatii jatkuvaa valvomista, mutta vähän toimenpiteitä. Suurin riski nuotion sammumiselle heti alun jälkeen tulee, kun liekki kasvaa jo kohtalaiseksi ja sytyttäjä alkaa hääräämään kaiken muun kanssa, unohtaen nuotion.

Sytytysvälineet kannattaa varata aina kaikkialle mukaan, sillä kyky tehdä tulta on selviytymisen perusehto. Välineet kannattaa myös valita tehtäväkohtaisesti. Sytkärillä ei ole kiva yrittää saada liekkiä aikaiseksi jäätävillä pakkasilla, kun liikkuvat osat ovat jäässä ja kipinää ei synny. Magnesiumsytyttimet ja kipinäraudat ovat erinomaisia varavaihtoehtoja, mutta vaativat laajaa käyttökokemusta ennen kuin niillä saa tulen aikaiseksi tilanteessa kuin tilanteessa. Tikut ovat halpa ja erittäin toimiva ratkaisu huonoissakin olosuhteissa, kunhan eräilijä osaa käyttää niitä oikein. 1,50€ maksavaan vedenpitävään tulitikkurasiaan säilöttynä tikut eivät mene pilalle huonossakaan säässä. Tällä erotut lisäksi aidoksi eräjormaksi kaikista kaupunkilaisnössöistä, sillä varusteet ja ulkonäköhän on kaikki kaikessa. Eikö?

                                   <protip>
Laita yllämainostetun rasian kierteisiin ase- tai yleisöljyä. Helpottaa ruuvaamista huomattavasti. Huomioi myös muovisten jenkojen alttius mennä paskaksi .
                                  </protip>


Viimeisenä vielä poltettavasta materiaalista.

Suomen metsissä esiintyvistä puista polttopuuna suositaan koivua. Kukaan ei tiedä miksi, mutta jostain syystä se koivu on hyvää. Koivun suosio polttopuuna johtuu koivun hyvästä lämpöarvosta tilavuuteen nähden (kW-h/pm³),  joka puolestaan johtuu siitä, että se on yleisistä metsäpuista (haapa,koivu,leppä,kuusi,mänty) tihein. Jos haluat hifistellä ja laittaa rahaa polttopuuhusi, osta omenapuuta. Omenapuu on suomalaisista puista tihein ja siten sen lämpöarvo on paras, noin 2MW-h/pm³ (vrt. koivu 1,4  MW-h/pm³).

Sitten takaisin reaalimaailmaan, jossa omenapuun polttamisella saa korkeintaan puun omistajalta turpaan.

Polttopuita valittaessa kannattaa muistaa seuraava järjestys. Ensimmäisenä koivu, toisena mänty ja sitten ei ole enää mitään väliä. Perusteena on yllä mainittu lämpöarvo tilavuuteen nähden. Kun valmistelet polttopuuta, pilko riittävästi pieniä halkoja ja kalikoita. Pienistä haloista ja kalikoista vuollaan vielä pienempiä tikkuja. Osasta kalikoista vuollaan ihmisjärjen romuttava määrä kiehisiä, jotta sytykkeitä ihan oikeasti on tarpeeksi lämpötilan nostamiseksi ja nuotion sytyttämiseksi. Oma kokemukseni on, että mielummin liikaa kuin liian vähän. Jälkimmäisessä tapauksessa teet kuitenkin tuplamäärän työtä.

Kuvassa jo hiukan rakoileva tuulensuoja, jonka keskellä on viuhkanuotio. Ympärillä olevat puut ovat suojaamisen lisäksi haihduttaneet jo jonkun verran sulamisesta syntynyttä vettä pois

Yllä olevilla jorinoilla saat vain teoreettisen perusteen tulenteolle.Varsinaista taitoa et opi kuin itse tekemällä ja kokeilemalla. Muista, että kokeilu on ensimmäinen askel kohti epäonnistumista! Tulentekoa on helppo harjoitella missä vaan ja milloin vaan, koska laki ja metsäpalovaroitukset koskevat vain kaikkia muita paitsi sinua!

Lopuksi vielä muutama sana itse retkestä...


Kuten tekstin alussa jostain mysteerisestä syystä kerrottiin, suoritimme 15.-16.12. lyhyen marssin Vaarniemeen ja takaisin. Väliin jäävä yö vietettiin, kunnon ynnykän tavoin, laavussa. Varusteina yöpymiseen oli Savotan military- makuupussi ja alusta. Kirjoitan yöpymisestä maastossa talvella todennäköisesti seuraavan tekstin yhteydessä. Yön lämpötila oli laimeat -7 astetta, mutta mereltä puhaltavan tuulen hyytävyys lisäsi pakkasen purevuutta jonkun asteen verran. Varsinainen suoriutuminen, eli nukkuminen onnistui hyvin ja ilman häiriöitä, mikä sinänsä on uskomatonta, kun miettii millaisia ihmisiä metsässä nukkui.

Ynnykkä.

 Kuvia, jotka eivät kerronnallisista syistä (tirsk) sopineet tarinaan.

Aamu.

Kommandopipo sekä näyttää että tuntuu tyhmältä, mutta suojaa päätä hyvin kylmältä.

Seuraavassa tekstissä: Valmistelua Vajosuon vaellusta varten. Jos kiinnostaa, lue "Vajosuon vaellus, tuo vittumaisuuden multihuipentuma" ja lähetä viestiä.

Peace out!

Rikkaita, ruhoja ja soita.

Suoritettiin joskus kauan sitten , 8.12.11,  marssi Kuusiston linnanrauniolle, aivan kuten uhottiinkin.
Edeltävänä iltana varmisteltiin eri sääprofeetoilta ja varajumalilta, ettei vaan sataisi vettä, ja kerrankin voi todeta, ettei sitä vettä tullutkaan. Tarkemmin ajateltuna sitä kuitenkin tuli kerran, mutta tämä tapahtui Kuusiston soilla, joissa eivät tämän universumin lait ole voimassa, ainakaan ojittamisen suhteen. Tästä lisää myöhemmin.


Lähdettiin klo 1000 liikkeelle. Suunnistimme tiemme kohti Pyhän Katariinan tietä, jolta olisi tarkoitus eksyä Papinholmaan ja sieltä sillan yli Kuusistoon.
.
Kuljimme hyvän matkaa ihmisasutuksen kupeessa, aina Kaarinan rajalle saakka, josta suuntasimme kohti etelää ja merta. Aikamme samoiltuamme totesimme, että olemme oikealla kurssilla, mutta maasto ei mahdollista pääsyä veden äärelle. Suoritettuamme muutaman taktisen pellon ylityksen löysimme itsemme keskeltä rikkaiden asutusta. Itsellähän ei parempiosaisia mopoautoilijoita kasvattavia pamppuja, tai heidän kymmeniä jalkavaimojaan kohtaan ole mitään kaunaa, JOS niillä ei ole omaa henkilökohtaista tenniskenttää ja kahden neliökilometrin tonttia.

Ilmeni, että Kaarinan metsissä on mahdotonta samoilla. Kuljettuasi sata metriä metsässä löydät itsesi jonkun porvarin etupihalta.

Saavuimme Hovirinnan vierasvenesataman kautta koukaten Papinholmaan, jossa siirryimme tuohon pahuuden synkkään kehtoon, joka myös Kuusistona tunnetaan.

Kuusistosta tarvitsee tietää muutama asia.
1. Sen asukkaat kompensoivat omia puutteitaan kaivamalla saatanan leveitä ojia.
2. Niitä ojia on ihan joka paikassa.

Oltiin ehditty hajota Kuusiston porvaritontteihin ja liian pitkiin teihin ehkä 15 minuuttia, kun tuli ensimmäinen häiritsevä tekijä vastaan.
Päätettiin oikaista pois tieltä ja kulkea peltoalueen läpi kohti itää. Siinä lähestyttäessä peltoa alkoi edessä näkyä jos jonkinmoisia näkyjä. Paikalliset kusenpolttamat juopot/ muut isännät olivat ilmeisesti todistelleet toisilleen miehuuttaan, sillä pellolta löytyi  n.10 ruhoa, kaljapulloja ja winchesterin hylsyjä. Hienointa tässä laittomuudessa oli se, että nämä sukurutsaamisen lopputuotteet eivät olleet edes vaivautuneet korjaamaan jälkiään vaan olivat jättäneet ruhot ja hylsyt lojumaan maahan.

Hetken ihmeteltyämme jatkoimme matkaa kohti linnanraunioita.

Seuraava ongelma ilmeni hyvinkin pian. Noin 5 minuutin kulkemisen jälkeen törmäsimme helvetin leveisiin ojiin ja suoalueeseen. Kulutimme lähes kaksi tuntia hyppien erilaisten lammikoiden ja ojien yli.

Laittoman leveä oja.  

Selvittiin kuin selvittiinkin ulos suolta, ja vaikka kengät, sukat ja housut olikin tuhannen märkinä, oli motivaatio vielä kohdillaan. Edessä oli 7-8 kilometriä peltoa, metsää ja asfalttia.

Alkuun olin helpottunut ja tyytyväinen, olihan edessä helppoa (ja kuivaa) maastoa. Tunnin kävelyn jälkeen rupesi jo kaipaamaan jotain muuta maastoa. Jäätynyt mutapelto on ihan mukavan jämäkkää maastoa kävellä, mutta se käy hyvin nopeasti hyvin tylsäksi.

Jatkettiin sinnikkäästi kohti itää, ja vaikka oltiinkin jo kaukana äidistä, tietokoneesta ja muista jonneista, oli mieli vieläkin iloinen. Aurinko alkoi vetäytyä jo sinne jonnekkin länteen, ja ympäristö hämärtyi kokoajan. Myös valaistuksen määrä laski.

Yön ampumaetäisyyksiä lyhentävä pimeys laskeutui yllemme kun  saavuimme linnanraunioille.
Kuusiston piispanlinna toimi suojapaikkana katolilaisille pappismiehille aina uskonpuhdistukseen asti.
Nykyään se on linnan muotoinen läjä kiviä ja holvikaaria eikä suojaa ketään. Söimme eväämme, soitimme kotiin (minne oli jo hirveä ikävä) ja lähdimme takaisin päin, tällä kertaa pitkin asfalttitietä.

PS.

Tämän tekstin kirjoittamiseen meni aivan hävyttömän kauan aikaa.
Syy: ei kinostanu
Selitys: Varustelekasta ei vieläkään saa kiinnostuskiikareita. Kirjoitan arvostelun heti kun ne ilmestyvät hyllyyn.

Metsäväkivaltaa, facepalmausta ja valmisteluja.

Lähdin tänä aamuna 0900 (huomaa militantti kellonaikojen ilmoitus, ilman ":" tai ".")
kohti tuota agressiivisten eläinten ja tyhmien ihmisten kehtoa, Vaarniemeä.  Ulkoilman lämpötila oli jotain -1.5 luokkaa. Foreca oli luvannut sateita vasta huomiselle, ja koska suomalainen pullamössösukupolvi sulaa sateessa, päätin varmistaa toiselta sääsivustolta, että on turvallista liikkua tänään. Ei mitään ennen klo 20:00, pelkkää luksuskeliä. Sehän passaa.

Perus kävelyt asuinalueiden laitoja pitkin, tuottaen niin paljon julkista pahennusta kuin suinkin pystyy. Lopulta saavuin erämaan reunalle- eli alueelle jossa ei ehkä kilometrin säteellä asu ketään.

Viime kerrasta viisastuneena etsin tien/polun pellon ylittämiseen.

Ensimmäinen, ja kuvassakin hyvin esillä oleva metsäkaistale piti sisällään jonkin juonen. Maahan oli ladottu kymmenittäin porkkanoita.  Kyhjöttäessäni ojan pohjalla suojassa, odottaen IED:n räjähdystä, juolahti ahtaaseen mieleeni mahdollisuus siitä, että paikalliset ituhipit ovat käyneet antamassa uhrilahjan metsälle, tai muuten vaan tuoneet ruokaa elukoille. Koska räjähdystä ei kuulunut eikä tuntunut, eikä lähistöllä ollut:

C-IED - Carrot IED

• kuolleita eläimiä
• räjähdysjälkiä maassa tai puissa
• merkintöjä
• kaivettua maata
• ansalankoja
• oudosti käyttäytyviä paikallisia
• miinakarttoja
• tehtyjä kivikasoja, keppimerkintöjä ja/tai raivattua ampuma-alaa
• kuljetuspakkauksia
• miinojen osia
• piirroksia maassa

Päätin, että on turvallista nousta ylös ja jatkaa matkaa. Kuinka väärässä olinkaan.

Jatkoin matkaani vielä seuraavan pellon halki, ja saavuin suuremman metsäalueen reunalle. Kangasmetsä vaikutti uniselta ja juhlallisen hiljaiselta, ainakin jos sulkee hälytysajoneuvon,koiran,veneen ja kaivinkoneen äänet pois mielestään.
Metsässä on mukavaa kävellä pienillä pakkasilla. Suurin osa mielipahaa aiheuttavasta kuravedestä on jäässä ja koiraansa vapaana pitävät idiootit ovat kotonaan.

Saavuin yllättävänkin jyrkälle kalliolle. Ikävä kyllä saavuin sen juurelle, en laelle. Jostain syystä pinnasta jäätyneen, jyrkän ja osittain lumi/loska/kakkapeitteen alla olevan kallion kiipeäminen tuntui mahtavalta idealta.




Kiipeiltyäni aikani pääsin kuin pääsinkin kallion laelle. Adrenaliinin kuohuessa korvissani äskeisen urotyön jäljiltä meinasin olla kuulematta läheisestä puusta kaikuvaa nakutusta. Itseasiassa tarkastin ensin ettei ääni kuulu varusteistani, ja vasta tämän jälkeen huomasin äänen johtuvan puussa masokismia harrastavasta, luontoäidin omasta facepalmaajasta, palokärjestä. Ehdin ihmetellä lintua kokonaisen minuutin ennen kuin se lensi tiehensä.

Seuraavana oli vuorossa matkan keskivaiheen etappi, kohteena meren ranta. Kohtasin ensimmäisen haasteen heti Vaarniemenkallion jälkeen. Torppalan juntit on kaivaneet jo aikaa sitten kuolleille pelloilleen laittoman leveät ojat! Eikä vielä mitään, mutta ojasta sojotti jotain tuntematonta, puun kaltaista, mutta huokoisempaa ainetta, jonka päästä irtosi puuvillaa! Ajatella jos ne afrikassa tietäisi tästä.

Koska oja oli niin leveä, käytin MacGyverilta oppimaani kikkaa:
Heitin repun ensin ojan toiselle puolelle, ja hyppäsin itse perässä. Temppu onnistui yli odotusten, kun otetaan huomioon ettei käytössä ollut edes henkaria!

Siellä se reppu nyt sitten on....STNA!

Olin jo lähes meren rannalla, kun korviini kantautui kaukainen joen tai puron lotina. Lähdin seuraamaan ääntä sen alkulähteille ja törmäsin varsinais-suomen suurimpaan vesiputoukseen.

Päätin seurata puroa sen "yläjuoksulle". Kuljettuani hyvän matkaa pitkin rämeikköä alkoi vastaan tulla asutusta ja rumia ihmisiä. Tein taktisen vetääntymisen takaisin lähtöpaikalle jossa suunnittelin seuraavan siirron.

Meren rannalle päästäkseni olisi joko kierrettävä iso lenkki tai oikaistava muutaman yksityisen pihamaan poikki. Koska muutama sata vuotta keskenään naineita siskoja,veljiä ja serkkuja voi tuottaa hyvinkin väkivaltaista jälkikasvua päätin paeta takaisin tulosuuntaan, kohti viime kirjoitelmassakin esille tullutta Vaarniemen näkötornia.
                                         

Saavuttuani näkötornille lievästä uupumuksesta traumatisoituneena ja väsyneenä päätin ottaa termospullon esiin, keventää varustusta ja hengähtää. Tuskin ehdin kahvia terästää, kun taivaalta alkoi tulla räntää. Kokosin tarvikkeet nopeasti kasaan ja lähdin pikamarssia kohti kotia.

Kotiovella olin täysin märkä, ja taktisinkin tavara oli päästänyt kosteuden läpi. Siunasin jokaista Forecan työntekijää oikein olan takaa, ja painelin kuivattelemaan.

Illemmalla, noin luokkaa klo 17:00 , vastaanotin Varustelekan lähetyksen. Tavaraa tuli aika hulluna, mutta näin jälkikäteen mietittynä ei yhtään enempää kuin mitä tuli tilattua. Huomenna kahden miehen partio suunnistaa varusteurheilemaan Kuusistoon, edessä on kutakuinkin 35 kilometrin marssi.
Lisää tästä farssista jahka sieltä selvitään kotiin.

Lopuksi lisää epäonnistuneita kuvia, jotka eivät kerronnallisista syistä sopineet tekstiin.

Toiselta metsäkaistaleelta.